Monen kentän konkari kannustaa liikuttamaan lapsia ja nuoria monipuolisesti ja paljon. 

Huippu-urheilijaksi haluavan nuoren tai lapsen tulisi liikkua vähintään noin 20 – 25 tuntia viikossa. Tähän lasketaan mukaan kaikki liikunta; koulumatkan pyöräily, trampoliinihyppely, hippaleikit, pihapelailut jne. ja tietysti ohjattu liikunta. Ilman täydellistä lepopäivää liikuntaa tulisi olla minimissään noin 4 tuntia päivässä. Tällaiseen määrään pääseminen pelkästään yhtä lajia harrastamalla on jo itsessään aika hankalaa. Nykyään ei enää samalla tavalla pihalla leikitä ja kiipeillä puissa kuin 30 vuotta sitten, joten arkiliikunta jää helposti varsin vähäiseksi. Lisäksi haasteeksi tulee liikunnan yksipuoleisuus sekä henkisellä että fyysisellä puolella. Laadukas monipuolinen tekeminen auttaa motivaationkin säilymisessä pitkällä tähtäimellä. Vanhin poikamme pelasi koripalloa ykkösluokalla ollessaan HNMKY:ssä. Valmentaja oli todella hyvä ja kaikin puolin hereillä. Hän sanoikin useaan otteeseen, että lasten tulisi harrastaa muitakin lajeja kuin koripalloa, hänen mukaansa kukaan ei jaksa pelata pelkkää koripalloa 10 vuotta. Pätee luultavasti myös muihin lajeihin kuin vain koripalloon.

Sen lisäksi että into harrastaa ns. päälajia säilyisi mahdollisimman pitkään monipuolisesta harrastamisesta on myös todistettuja urheilullisia etuja. Valtaosa useiden lajien huipuista on harrastanut monipuolisesti nuoruudessaan, mm. Janek Sinner. Ns. tukilajien harrastaminen selkeästi tukee pitkällä tähtäimellä myös päälajin menestystä. Tämä luonnollisesti vaatii lapsen tukijoukoilta hieman enemmän resursseja, kun tapahtumien määrä kasvaa ja kuukausimaksuja tulee myös enemmän. Pitää jaksaa kuskata ja mahdollisesti järjestellä kyytejä, jos ei itse pääse viemään/hakemaan. 

Monipuolisella pelaamisella ja liikkumisella rakennetaaan laajaa pohjaa, jonka päälle voidaan rakentaa “korkeampi” osaaminen. Uudet taidot ja kyvyt tarttuvat urheilijaan paljon nopeammin ja helpommin kun taustalla on monipuolista liikuntaa ja pelailua. Tennis tarjoaa tietyn tyyppisiä ärsykkeitä, joihin hermosto oppii reagoimaan, tehokkaan tukilajin tulisi tarjota toisen tyyppisiä ärsykkeitä, jotka parhaassa tapauksessa olisi siirrettävissä myös suoraan tennikseen, mutta joka tapauksessa laajentavat pohjaa, jolle nuoren urheilijan kyvykkyyksiä rakennetaan. Tällaisia lajeja on tietysti paljon, mutta joitakin mainitakseni niin esim. jalkapallo, koripallo, uinti, jäääkiekko jne. jne. Squash tai sulkapallo ovat aika lähellä tennistä, niiden tuoma lisäarvo voi siten jäädä rajalliseksi sekä fyysisen kehityksen että henkisen harjoitteluvariaation näkökulmasta. Joukkuepelit tarjoavat myös erinomaisen sosiaalisen oppimisympäristön, jossa lapsi/nuori joutuu pärjäämään erilaisessa sosiaalisessa ympäristössä, jossa lähimmäisiä ei voi itse valita. Lisäksi, kuten HVS-sanomissakin naispelaajat kertoivat, että rasitusvammojen riski kasvaa, jos harrastetaan vain yhtä lajia paljon. Kroppa ei saa tarpeeksi monipuolisia ärsykkeitä, jolloin vammoja tulee herkemmin. 

Itse olen lapsena pelannut mm. koripalloa, lentopalloa, jalkapalloa, jääkiekkoa ja pesäpalloa. Huippu-urheilijaa minusta ei tullut, mutta liikun edelleen mielelläni ja pystyn lasten kanssa pelaamaan lajia kuin lajia. Paljon jäi hienoja muistoja leireistä ja pelireissuista. Kilpapelaamisen (kivinen) polku on pitkä ja pitäisi jaksaa harjoitella kovaa ja paljon. Pidetään huoli lasten monipuolisesta liikkumisesta ja kannustetaan pelaamaan ja liikkumaan muuallakin kuin tenniskentällä! 

Monen Kentän Konkari